Lahjakkuuden haaste
Lasten havainnointi soittimen ääressä on alati kiehtovaa. Siinä missä toinen juoksee innoissaan pianon äärelle etsimään omia sointeja, toinen etenee rauhallisesti tehtävänantoa odottaen ja soittotapaa pohtien.
Pohjimmiltaan oppijan toiminnan analysoinnilla pyritään ymmärtämään sitä, miten oppijan into (tai toisaalta innottomuus) soittimen äärellä rakentuu. Innon muodon ymmärtäminen puolestaan ohjaa sitä, minkälaisia harjoituksia tehdään ja millä tavoin uusia taitoja avataan.
Lahjakas vai lahjaton?
Havainnointi antaa vinkkejä siitä, minkälaisia taipumuksia lapsella on. Perinteisesti taipumuksista on puhuttu “lahjakkuutena”. Muistan omasta lapsuudestani, että musiikissa olin mielestäni lahjakas, mutta esimerkiksi matematiikassa lahjaton.
Lahjakkuuden käsite on kuitenkin harvemmin yksiselitteinen, sillä sen ilmenemiseen liittyy lukemattomia muuttujia. Mistä voi esimerkiksi tietää, onko ns. lahjakkuus ja sen myötä osaaminen syy vai seuraus? Ja toisaalta onko tällä kysymyksellä edes väliä, jos tarkoitus on joka tapauksessa innostua aiheesta ja oppia lisää? Katse olisi paras pitää edessä olevassa tehtävässä sen sijaan, että antaa (pääsääntöisesti puutteellisten) ennakkokäsitystensä määrittää mahdollisuuksia jo ennalta. Helpommin sanottu kuin tehty…
Joka tapauksessa on hyvä tiedostaa, että huolimattomasti käytettynä lahjakkuudella (tai sen puutteella) leimaaminen saattaa aiheuttaa ongelmia. Mitä varhaisemmassa kehitysvaiheessa osaamis- ja ominaisuusleimat ihmiseen lyödään, sitä haastavammaksi tie voi rakentua.
Esimerkiksi omalla musiikillisella oppipolullani koen valinneeni monia oikopolkuja vain siksi, että koin olevani lahjakas. Myöhemmin ymmärsin, että näin ei olisi välttämättä kannattanut toimia. Toisaalta matematiikassa lahjattomuuden leima asetti oppimiselle jo lähtökohtaisesti asetelman, josta oli mahdotonta edetä kohti uuden oppimista.
Sanoilla ja erityisesti niiden pohjalla olevilla motiiveilla on siis merkitystä.
Tunnehallintaa ja taidon ohjausta
Kaksi hyvää periaatteet toki pätevät: kannustaminen on tärkeää ja lannistaminen hyödytöntä.
Lannistaminen ei rakenna oppimista, sillä se ohjaa tunnetta taidon sijaan. Vieläpä kielteisellä tavalla. Toisaalta myös kehuminen saattaa toimia joskus hyvää tarkoitustaan vastaan, jos se kohdentuu tarkoituksettomasti. Onkin tärkeää ymmärtää kehumisen motiivi ja toteutustapa.
Esimerkiksi piano- tai muulla oppitunnilla kehuminen on tärkeää siksi, että taidon avaaminen arvioitavaksi olisi oppijalle mahdollisimman riskitöntä ja helppoa. Suorittaminen jännittää meistä useimpia. Tämän huomioiminen opetustilanteessa on inhimillistä. Kaikilla on kivempaa, kun tunnelma on hyvä.
Koska kehuminen on parhaimmillaan voimallinen työkalu, sen voi helposti ajatella tarkoittavan samaa kuin kannustaminen. Nämä kaksi ovat kuitenkin eri asioita. Kehuminen kohdistuu ensisijaisesti tunteeseen, kun kannustaminen puolestaan ohjaa taitoa. Tässä mielessä, paradoksaalista kyllä, lannistaminen ja kehuminen ovat läheisiä sukulaisia toisilleen.
On tietysti aina mukavaa, kun kehutaan, mutta mikäli kehuilta puuttuu taitoa ohjaava suunta, jää vaikutus oppimisen kannalta epämääräiseksi. Esimerkiksi lahjakkuuden nostaminen esiin kehuna saattaa usein toistuessaan peittää alleen näköalan siihen, miten taidon kehittämiseksi olisi parasta toimia. Tärkeä taitoa ohjaava jatkokysymys “mitä sitten?” saattaa jäädä esittämättä ja vastaamatta.
Kehuminen tuleekin nähdä maaperänä, josta kannustavuus kasvaa silloin, kun mukaan lisätään ajattelua ravitseva ohjaava palaute. Olennaista on havaita asiat, joita kehua ja joille kannustamista rakentaa.
Onneksi kehumisen aiheita löytyy vaikka mistä. Elämä on täynnä kaikkea kehumisen arvoista!